Olipa kerran pieni tyttö, joka odotti innolla koulun alkamista. Hän myös odotti näkevänsä uusia kavereita. Aika nopeasti hän joutui kumminkin huomaamaan, että koulussa ei ollutkaan niin mukavaa. Joka ikisen päivän hän joutui viettämään kuuntelemalla toisten lasten pilkkaa. Ei mennyt päivääkään, ettei hän olisi niitä ilkeitä sanoja kuullut.

Vuodet vieri eteenpäin. Tyttö varttui ja aina vain sai kuunnella ilkeitä puheita. Tytöllä ei ollut ystävää, ei ketään, jolle puhua. Niinpä tyttö joutui pitämään kaiken sisällään. Hän itki itsensä iltaisin uneen. Ja heräsi joka aamu peläten koulupäivää. Ketään ei koskaan kiinnostanut miten pahalta tytöstä tuntui.

Kaikki kumminkin, muuttui kun tyttö pääsi muuttamaan pois siltä paikkakunnalta. Kauas pois. Tyttö sai kuulla, että ihmiset luulivat hänen muuttaneen pois sen takia, kun häntä kiusattiin. Asiat ei kumminkaan ei ollut niin. Tyttö muutti avoliittoon, joka myöhemmin kariutui. Todella tulisissa merkeissä.

Tyttö kumminkin myöhemmin löysi onnensa, ja vaikka tarinoilla onkin yleensä onnellinen loppu. Tässä ei ole, vaikka tyttö onkin todella onnellinen, mutta elämää varjostavat psyykkiset sairaudet, jonka hänen menneisyytensä on saanut aikaan. Ja nämä sairaudet tyttö joutuu kantamaan mukanaan hautaan saakka.